Rakenteellinen väkivalta lastensuojelussa. Mitä tapahtuu kun yksi narratiivi alkaa ohjaamaan koko prosessia?
Sisältö
Lastensuojelu, huoltoriidat, lähisuhdeväkivalta ja perheiden oikeusturva ovat aiheita, joista käydään Suomessa jatkuvasti enemmän keskustelua. Samalla yhä useampi vanhempi kertoo kokemuksista, joissa viranomaisprosessit eivät tunnu aidosti puolueettomilta tai avoimilta uudelle arvioinnille.
Olen toiminut Kansalaisen oikeusturvaa edistävä yhdistys KOT ry:n kautta vapaaehtoisena tukihenkilönä lastensuojeluun liittyvissä palavereissa eri hyvinvointialueilla.
Mukana on ollut tilanteita, joissa perheillä on ollut pitkittyneitä huoltoriitoja, lähisuhdeväkivaltaan liittyviä huolia tai kokemuksia siitä, etteivät he tule viranomaisprosesseissa aidosti kuulluiksi. Tukihenkilön tehtäväni on ollut auttaa ihmistä saamaan äänensä kuuluviin, sanoittaa tarvittaessa asioita sekä huolehtia siitä, että keskustelu pysyy itse asiassa ja oikeusturvan näkökulmasta erityisesti tilanteissa, joissa ihminen on kuormittunut, traumatisoitunut tai voimakkaassa stressitilassa.
Näiden kokemusten kautta minulle on muodostunut huoli ilmiöstä, joka näyttäytyy samankaltaisena eri hyvinvointialueilla ja eri viranomaisprosesseissa.
Lastensuojelussa alkuvaiheen arvio voi alkaa ohjata koko prosessia
Keskeinen havainto liittyy siihen, että prosessin alkuvaiheessa muodostunut arvio tai narratiivi alkaa usein ohjata myöhempää viranomaisarviointia erittäin vahvasti.
Käytännössä yksi alkuvaiheen tulkinta voi alkaa siirtyä viranomaiselta toiselle ilman, että myöhemmissä vaiheissa tehdään aidosti riippumatonta ja kokonaisvaltaista uudelleenarviointia. Eri toimijat saattavat alkaa nojata toistensa aiempiin arvioihin sen sijaan, että jokainen taho arvioisi tilanteen itsenäisesti suhteessa kaikkeen käytettävissä olevaan näyttöön.
Jos alkuvaiheen arvio on ollut puutteellinen, yksipuolinen tai virheellinen, sama tulkinta voi vähitellen alkaa ohjata koko prosessin etenemistä.
Tämä herättää vakavia oikeusturvakysymyksiä erityisesti tilanteissa, joissa päätöksillä on pitkäkestoisia vaikutuksia lapsen ja vanhemman suhteeseen.
Rakenteellinen väkivalta lastensuojelussa – voiko kriittisten kysymysten esittäminen kääntyä ongelmaksi?
Olen huomannut myös toistuvan ilmiön: tilanteissa, joissa viranomaiselta pyytää perusteluja, lakiviittauksia tai nostaa esiin oikeusturvaan liittyviä kysymyksiä, ilmapiiri voi muuttua nopeasti puolustavaksi – vaikka keskustelu pysyisi rauhallisena ja faktoihin perustuvana.
Joissakin tilanteissa myös tukihenkilön mukanaolo tai rooli on tämän jälkeen kyseenalaistettu viranomaisten toimesta sen jälkeen, kun keskustelussa on nostettu esiin oikeusturvaan, menettelytapojen perusteluihin tai arvioiden johdonmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä.
Tämä herättää huolta siitä, kuinka avoimesti lastensuojeluprosesseissa voidaan esittää kriittisiä kysymyksiä ilman, että itse kysymysten esittämisestä tulee osa ongelmaa tai arviointia.
Samat toimintamallit toistuvat eri hyvinvointialueilla
KOT ry:lle toimitetussa aineistossa ja tukihenkilötyössä on toistunut samankaltaisia kokemuksia eri hyvinvointialueilta:
- alkuvaiheen arvio alkaa ohjata koko prosessia,
- ristiriitainen tieto ei johda riippumattomaan uudelleenarviointiin,
- viranomaiset nojaavat toistensa arvioihin,
- oikeusturvakysymysten esittäminen voidaan tulkita yhteistyön vaikeuttamiseksi,
- ja mahdollisia virheitä on vaikea korjata myöhemmissä vaiheissa.
Oman havaintoni mukaan joissakin tilanteissa aiemmin muodostunut negatiivinen arvio vanhemmasta näyttää vaikuttavan myös siihen, miten myöhempiä tilanteita ja vanhemmuutta tulkitaan.
Esimerkiksi olen ollut tilanteissa, joissa johdonmukainen tai rajat asettava kasvatustapa on tulkittu lapseen kohdistuvaksi haitalliseksi käyttäytymiseksi samalla, kun toisen vanhemman mahdollisiin laiminlyönteihin ei ole puututtu vastaavalla vakavuudella. Näissä tilanteissa herää väistämättä kysymys siitä, arvioidaanko vanhempien toimintaa aidosti yhdenvertaisin perustein.
Olen nostanut esiin myös tilanteita, joissa lastensuojelussa on viitattu yleisluontoiseen “huoleen mielenterveydestä” ilman, että huolen taustalla olisi ollut selkeästi yksilöityä lääketieteellistä arviota tai asiantuntijalausuntoa. Tällaiset kirjaukset voivat käytännössä alkaa ohjata myöhempää arviointia hyvin voimakkaasti, vaikka niiden perusteet jäisivät epäselviksi.
Rakenteellinen väkivalta lastensuojelussa näkyy oikeusturvan heikkenemisenä
Rakenteellisesta näkökulmasta kyse ei näyttäydy enää vain yksittäisinä virheinä tai yksittäisten työntekijöiden toimintaan liittyvinä ongelmina.
Huoli liittyy siihen, voiko rakenteellinen väkivalta lastensuojelussa ilmetä tilanteina, joissa järjestelmä alkaa ylläpitää itse itseään tavalla, jossa kerran muodostunutta käsitystä on erittäin vaikea enää korjata. Vaikka myöhemmin esiin tulisi ristiriitaista tietoa, uusia selvityksiä tai oikeusturvaan liittyviä huomioita.
Monet ihmiset kuvaavat kokemusta siitä, ettei kukaan enää tarkastele kokonaisuutta aidosti ulkopuolelta, vaan järjestelmä alkaa käytännössä vahvistaa jo muodostunutta käsitystä.
Tällaisessa tilanteessa kyse ei ole enää vain yksittäisistä tapauksista, vaan rakenteellisesta oikeusturva- ja vallankäyttökysymyksestä erityisesti lastensuojelun, huoltoriitojen ja lähisuhdeväkivallan rajapinnoissa.
Yhteiskunnallisesti tärkeä kysymys kuuluu: miten varmistetaan, että lastensuojelussa jokainen arvio perustuu aidosti riippumattomaan harkintaan, ajantasaiseen näyttöön ja lapsen edun tasapuoliseen arviointiin?
Lastensuojelulla on myös velvollisuus objektiiviseen ja tasapuoliseen arviointiin
Lastensuojelulla on erittäin tärkeä ja vaativa tehtävä lasten suojelemisessa sekä lapsen edun turvaamisessa. Juuri tämän vuoksi viranomaisilla on myös erityisen suuri vastuu siitä, että arvioinnit perustuvat objektiiviseen, huolelliseen ja tasapuoliseen harkintaan.
Lastensuojeluprosesseissa tehtävät arviot voivat vaikuttaa ratkaisevasti lapsen ja vanhemman suhteeseen, asumiseen, yhteydenpitoon ja koko perheen tulevaisuuteen. Tämän vuoksi arvioiden tulisi perustua mahdollisimman ajantasaiseen, monipuoliseen ja riippumattomasti arvioituun tietoon.
Oikeusturvan näkökulmasta keskeistä on myös se, että viranomaisilla on velvollisuus perustella ratkaisunsa, arvioida ristiriitaista tietoa avoimesti sekä tarvittaessa korjata aiempia arvioita, mikäli uutta olennaista tietoa tulee esiin.
Rakenteellinen ongelma syntyy silloin, jos prosessi alkaa käytännössä suojata aiemmin muodostunutta käsitystä enemmän kuin itse objektiivista arviointia. Tällöin vaarana on, että järjestelmän sisäinen jatkuvuus alkaa painaa enemmän kuin riippumaton harkinta tai lapsen tilanteen uudelleenarviointi muuttuneiden olosuhteiden perusteella.
Luottamus lastensuojeluun rakentuu lopulta siitä, että ihmiset kokevat tulevansa kuulluiksi, arvioiduiksi yhdenvertaisesti ja kohdelluiksi oikeudenmukaisesti – myös silloin, kun he esittävät kriittisiä kysymyksiä tai kyseenalaistavat viranomaisarvioita.
Lastensuojelun velvollisuuksista voit lukea Sosiaali- ja terveysministeriön sivuilta.
Miksi tästä pitäisi puhua juuri nyt?
Keskustelu lastensuojelusta keskittyy usein yksittäisiin tragedioihin, yksittäisiin virheisiin tai yksittäisten työntekijöiden toimintaan. Vähemmälle huomiolle jää kuitenkin se, millaiset rakenteet, toimintakulttuurit ja arviointimallit voivat mahdollistaa tilanteet, joissa virheellinen tai puutteellinen arvio alkaa ohjata koko prosessia vuosien ajan.
Juuri tästä syystä rakenteellisista ongelmista puhuminen on tärkeää.
Kyse ei ole siitä, että kaikki viranomaiset toimisivat väärin tai etteikö lastensuojelussa tehtäisi myös valtavan tärkeää ja vaativaa työtä lasten suojelemiseksi. Kyse on siitä, miten järjestelmä reagoi tilanteissa, joissa joku yrittää kyseenalaistaa jo muodostunutta käsitystä tai pyytää riippumatonta uudelleenarviointia.
Oikeusvaltiossa pitäisi olla mahdollista pyytää perusteluja, kysyä lakiperustaa ja nostaa esiin ristiriitaista tietoa ilman pelkoa siitä, että itse kysymysten esittämisestä tulee osa ongelmaa.
Erityisen vakavaksi kysymys muuttuu silloin, kun kyse on lapsista, perhesuhteista ja pitkäkestoisista viranomaisprosesseista. Jos alkuvaiheen arvio alkaa määrittää kaikkea myöhempää tulkintaa, vaikutukset voivat ulottua vuosien päähän sekä lapsen että vanhemman elämässä.
Rakenteellisen oikeusturvan näkökulmasta keskeinen kysymys kuuluu:
miten järjestelmä kykenee korjaamaan itseään silloin, kun esiin tulee uutta tietoa, ristiriitaisia havaintoja tai perusteltuja huolia arviointien oikeellisuudesta?
Juuri tähän kysymykseen tarvitaan Suomessa enemmän avointa yhteiskunnallista keskustelua.
Rakenteellisesta väkivallasta lastensuojelussa pitäisi voida keskustella avoimesti ilman, että oikeusturvaan liittyviä kysymyksiä pidetään hyökkäyksenä viranomaisia kohtaan.
Jenni Aarnivalo
Puheenjohtaja
Kansalaisen oikeusturvaa edistävä yhdistys KOT ry
Vastaa